Amazonia

Yksi mainitsemisen arvoinen retki unohtui tuolta postausten välistä - matka sademetsään. On ehkä ihan hyvä, että tämä postaus tulee näin paljon myöhässä itse tapahtumasta. Jos olisin ottanut puhelimen käteen heti matkan jälkeen, olisin luultavasti joka lauseessa kironnut koko paikan ja vannonnut, etten enää ikinä mene lähellekkään viidakkoa. No, näin reilu kuukausi myöhemmin olen päässyt yli kaikista pahimmista ajatuksista. Voi olla, että olen vain unohtanut sen kauhun tunteen, minkä Amazonia minussa sai aikaan.

La Pazista otimme 20 tuntia kestävän bussin Rurrenabaqueen, Amazonian läheiseen pikkukylään. Bussi oli aivan järkyttävä ja matka sitäkin kamalampi. Muut turistit olivat ihan kauhuissaan, että saavuimme kylään bussilla. Bussia käyttää ainoastaan paikalliset, joilla ei ole varaa lentolippuihin. Reitti La Pazista kohteeseen on niin vaarallinen, että busseja suistuu kuukausittain vuoren jyrkänteeltä rotkoihin. No, säästimmepähän reilut 200€ ja hengissäkin ollaan!

Rurrenabaquessa vietimme pari päivää, jonka jälkeen retkemme kohti Amazoniaa pääsi alkamaan. Ensin matkustimme muutaman tunnin autolla, jonka jälkee hyppäsimme jokiveneeseen, joka vei meidät majoituspaikkaamme. Asuimme bungaloissa, todella alkeellisissa sellasissa. Paikan päällä ei ollut edes verkkoa eikä tietoakaan internetistä. Ilta kuuden jälkeen ulkona oli käytännössä mahdotonta olla, koska paikka vilisi hyttysiä. Äiti pakkasi minulle oikein vartavasten Amazoniaa varten mukaan hyttyssuihkeen, mutta tietenkin unohdin sen retkeltä. Sademetsästä lähdettyä minussa oli valehtelematta lähemmäs sata hyttysen pistosta. Onneksi oli malaria estolääkitys kunnossa!

Kolmen päivän retkiohjelmaan kuului mm. pirajoiden kalastusta ja syömistä, auringon laskun ja nousun katsomista, käärmeen etsimistä sekä delfiinien (ja alligaattorien) kanssa uimista. Kalastaminen ja auringon katselu olivat vielä ihan okei minulle, mutta listan muut ohjelmat menivät jo vähän rajamailla. Varsinkin käärmeen etsiminen sai lähinnä miettimään, että mitä oikein tein sademetsässä. Muilla retkeilijöillä taisi mennä useampaan kertaan hermot meihin kahteen. Aina kun joku eläin tuli yhtään lähemmäksi, aloimme tietenkin kiljua ja karkoitimme eläimen pois, hups...

Tiedättekö sen tunteen, kun joskus kokee olevansa kotona ja oikeassa paikassa itselleen? Minä taas koin tuolla retkellä vähän niinkuin päinvastaisen tunteen. Nyt siellä on käyty, eikä tarvitse uudestaan mennä. Tottakai oli upeata nähdä paljon eläimiä ja luontoa, mutta käärmeet ja ötökät olivat minulle liikaa. Kerroinko jo, että iltaisin kun menimme nukkumaan ja laitoimme huoneeseemme valot päälle, sänkymme olivat täynnä kananmunan kokoisia koppakuoriaisia? Niin, siinä pääsi Aksulta itku ja minä jouduin uhrautua siivoamaan molempien sängyt. Tuli muuten aika kova ikävä Suomea ja omaa sängyä ilman ainuttakaan ylimääräistä unikaveria!

Fortaleza

Herään aamulla keittiöstä tulevaan musiikkiin. Olo tuntuu kuumuden takia ehkä jopa vähän tuskalliselta. Avaan kännykän ja koko sosiaalinen media tulvii kuvia kylmästä Suomesta. Yhtäkkiä en tunnekkaan oloani epämukavaksi vaan onnelliseksi. Mitä luksusta herätä kuumuden tunteeseen. Nousen ylös valmiiseen aamiaispöytään. Pikkuhiljaa keittiö alkaa täyttymään ihmisistä ympäri maailmaa. Osa on heti aamusta energiaa täynnä (not me), osa taas vetäytyy sohvan pohjalle syömään aamupalaansa. Porukalla mietitään päivän suunnitelmia, taas jälleen kerran päädymme rannalle. Seuraavat tunnit makoilen rantatuolissa kuunnellen aaltojen ja ihmisten ääniä. Olo ei tunnu ollenkaa liian kuumalta, rannalla virtaa jatkuvasti viilentävä tuuli. Välissä käyn uimassa meressä, joka on lämpimämpi kuin yksikään Suomen järvi. Voisin viettää aalloissa ikuisuuden, mutta jano pakottaa takaisin rantaa. Käyn nappaamassa kookoksen, joka on täynnä herkullista kookosvettä. Saatan myös ostaa päivän kolmannen jäätelön. Täällä on ihan okei syödä viisi jätskiä päivässä. Nälän iskiessä palaamme hostellille. Tsekkiläinen mies valmistaa jälleen kerran herkullisen päivällisen kaikille. Ruokalevon jälkeen lähdemme rannalle ajelemaa pyörillä tai rullaluistelemaan. Illalla on minun työvuoroni. Sana 'työ' on ehkä vähän väärä kuvailemaan todellisuutta. Tehtäväni on toimia baarimikkona. Käytännössä ainoa asia, mikä erottaa minut muista ihmisistä on se, että minä valmistan drinkit kaikille. Juhlimme kaikki yhdessä aamuun asti, minkä jälkeen menen nukkumaan. Viimeinen ajatus päässäni on se, kuinka onnellinen olen täällä. Kuinka en halua palata Suomeen, takaisin tavalliseen elämään.

Ihan uskomaton fiilis, että on osa tälläistä perhettä, mikä hostellin työntekijöistä on muodostunut. Parin päivän välein vieraat vaihtuvat ja tapaa jatkuvasti uusia ihmisiä ympäri maailmaa. Kaikilla on omat tarinansa kerrottavana ja oma osansa siihen, kuinka hyvä tunnelma täällä on. Tulee olemaan surullista lähteä täältä. Parin viikon jälkeen voisin kutsua tätä paikkaa jo toiseksi kodiksi. Onneksi on vielä toiset pari viikkoa jäljellä, jonka jälkeen uudet seikkailut odottavat.

P.S. Pakko ehkä selventää, ettette luule, että hostellimme on täynnä miehiä, jotka tykkäävät pukeutua naisiksi. Yhtenä iltana sääntö oli se, että jos olet mies ja haluat yhtäkään juomaa, niin pukeudut naisten vaatteisiin. Suomessa en usko, että tämä ihan heti toimisi...

Peru

Alkuun pahoittelut blogihiljaisuudesta, viime viikot ovat menneet hujauksessa ohi kaikkea muuta tehden. Aikaa olisi ollut vaikka kuinka tulla tänne päivittelemään, mutta jotenkin ei ole mitään järkevää tekstiä saanut aikaiseksi. Tällä hetkellä asustelemme Fortalezassa, Brasiliassa. Tästä paikasta ja viimeisestä kahdesta viikosta kuitenkin lisää seuraavassa postauksessa. Nyt palataan kuukausi taaksepäin, Peruun.

Boliviasta otimme bussin Limaan, Cuscoon, josta oli tarkoitus lähteä Machu Picchulle. Jotenkin koko homma ei vaan napannut tällä kertaa ja päätimme skipata reissun. Cuscosta jatkoimme samantien Perun pääkaupunkiin Limaan. Siellä oli tarkoitus viettää vain muutama päivä, jonka jälkeen matkan oli tarkoitus jatkua Equadorin ja Kolumbian kautta Karibian rannoille makoilemaan. Vilkaisimme hintatasoja Karibialla ja totesimme samalla sekunnilla, että sinne ei lähdetä. Niinpä rupesimme etsimään uutta rantakohdetta, jonne voisimme asettua ainakin kuukaudeksi. Nopeasti törmäsimme Fortalezaan, johon ihastuimme samantien. Lennot tänne olisi maksaneet juuri ennen uutta vuotta lähemmäs 1000€, joten päädyimme bussiin. Ensin matkustimme viisi päivää (i know, ei kuulosta kivalta!!) Brasiliaan Sao Pauloon, josta otimme vielä kahden päivän bussin tänne lopulliseen kohteesee. Viikko oli rankka, mutta säästimme 700e, joten todellakin sen arvoinen.

Limassa bussilippuja ostamassa selvisi, että seuraava bussi lähtee vasta vajaan viikon päästä Sao Pauloon. Mikäs siinä, molemmat olimme jonkun bakteerin Cuscosta napanneet, joten mikäs siinä suurimmaksi osaksi hotellihuoneessa makoillessa. Vähän piti kaupunkiinkin tutustua ja ihan kiva paikka Lima oli! Uudestaan en ehkä vaivautuisi menemään, mutta tulipahan koettua. Viikon kohokohta oli ehdottomasti molempien ensimmäinen surffikerta. Oli ihan älyttömän kivaa! Olenkin alkanut tässä jo etsiskelemään hyvää surffilomakohdetta jostain päin maailmaa...

Muuta ihmeellistä emme kaupungissa tehteen, joten kuvasaldo sieltä on todella suppea, pahoittelut siitäkin. Viiden päivän bussimatka meni yllättävän mukavasti, johtui varmaan siitä, että molemmat olimme siinä vaiheessa todella kipeitä joten nukuttiin melkein koko matka. Ei muuten ollut elämäni paras uuden vuoden aatto bussissa kipeänä! Sao Pauloon saavuttua pääsin testaamaan ensimmäistä kertaa sairaalaakin. Onneksi menin, olo helpotti samantien kun sai vain oikeita lääkkeitä.

Seuraava postaus Fortalezasta, joten palaillaan!

Death Road

Seuraava kohde oli Bolivian pääkaupunki La Paz. Siellä vietimme vain muutaman välipäivän ennen Amazoniaa. Yksi matkan odotetuimmista kohteista löytyi kuitenkin sieltä - death road nimittäin. Tie on 80 kilometriä pitkä ja sitä kutsutaan maailman vaarallisimmaksi tieksi. Tie lähtee vuorilta reilun neljän kilometrin korkuudesta ja päättyy kilometrin korkeuteen keskelle sademetsää. Tie on suurimmaksi osaki todella kapea, vain harvoissa kohdissa mahtuu kaksi autoa ajamaan rinnakkain. Tie on pelkkää alamäkeä, irtokiviä sekä mutkia. Pisin suora kohta taisi olla parikymmentä metriä. Tiellä kuolee vuosittain 200-300 ihmistä. Joko he pyöräilevät mutkista kilometrien syvyiseen rotkoon tai bussi suistuu tieltä samaiseen paikkaan. Tien varrelle onkin pystytetty lukuisia ristejä kuolleiden muistoksi. Meille retki oli tietenkin ihan pakollinen, oli muuten yksi parhaista asioista koko matkalla tähän asti!

Lähdimme pyöräilemään reilun kymmenen hengen porukassa kaksi opasta mukanamme. Välillä pysähtelimme ottamaan kuvia ja odottelemaan hitaimpia. En käsitä, miten joillain kesti pyöräillä lyhyt matka 20 minuuttia, kun meillä siihen meni vajaa kymmenen... Olimme Aksun kanssa ihan elementissämme siellä! Muut yrittivät ottaa meitä kiinni, onnistumatta tietenkin. Itse taisin tappaa kanan matkan varrella. Vauhtia kun oli noin 60km/h ja kana pomppasi tielle, niin ei siinä hirveästi ehtinyt tekemään. Laitoin vain silmät kiinni ja huusin kurkku suorana. Myöhemmin huomasinne, että eturenkaassani oli verta. Taisi olla sen kanan elämä siinä... Tien loppuun päästessä meitä odotti täydellinen päivällinen sekä virtaus, mihin päästiin uimaan. Oli aika hieno fiilis siinä vaiheessa! Kuvia ei kännykkällä hirveästi ole, lainasin muutaman kuvan netistä, jotta saatte jonkunlaisen kuvan tiestä. Saimme mukaamme CD-levyt, joissa on paljon kuvia retkeltä. Eihän meillä täällä tietokonetta ole, joten ne kuvat tulevat luultavasti tänne vasta Suomen puolella.

Salar de Yuyni

Whiii pitkästä aikaa täällä taas ! Ollaan oltu menossa aika vauhdilla ja nettiyhteydet ei oo täällä mitkään parhaat... ja myönnettäköön laiskuuskin on vähän vaivannut. Mutta nyt Salar de Yuynista, maailman suurimmasta suolatasangosta ja ehdottomasti yhdestä upeimmasta paikasta, joka pienissä elämissämme ollaan tähän asti saatu kokea ! 

Tuhansia kilometrejä hohtavan valkoista tasankoa, päättymätön tie, joka näyttää johtavan suoraan taivaaseen, kalliosaarekkeita, joista kohoaa useiden metrien korkuisia kaktuksia, flamingoja, ja kuvitelkaa... 3000 hengen asuttama kylä KESKELLÄ EI MITÄÄN ! Sen kylän ihmiset saavat epäilemättä nauttia perhekeskeistä aikaa keskenään.

Tasangolla oli aikaisemmin ollut valtava järvi, joka oli vain ajan myötä kuivunut pois. Nykyään paikasta louhitaan suolaa ihan ruokateollisuuteen ja turistitavaroiden valmistukseen. 

Päätimme tehdä yhden päivän reissun, joka ei todellakaan ollut hinnalla pilattu. Useita pysähdyksiä erilaisissa nähtävyyskohteissa, huonosti englantia puhuva opas, lounas, valokuvaaja sekä matkat 8 hengen maasturilla kuuluivat pakettiin. Onneksemme saimme super kivan ryhmän jälleen kasaan !

Pysähdyimme "hylättyjen junien hautausmaalla", jossa ruostuneista elementeistä olikin tullut suuri taideteos. Köyhyyden vuoksi junia ei voida hyötykäyttää eikä siirtää pois, joten paikasta on tehty turistinähtävyys.  Ympäröivät maisemat olivat todella karut: kylän ihmiset kuskaavat roskat autiolle paikalle ja tyhjyyttä riitti silminkantamattomiin. Paikka oli kuin aavekaupunki. 

Hassuinta oli ajatella, että paikka jota olimme ihailleet kuvista olikin nyt siinä, suoraan edessämme, jalkojemme alla. Kuvista voi toki saada ideaa paikan tunnelmasta ja miltä kaikki näyttää, mutta noin 3/4 täytyy vain kokea itse, paikanpäällä. Uskomaton tai sanoinkuvailematon taitaakin olla parhaat adjektiivit, jotka keksin kuvaamaan edes puoliksi tuota paikkaa...

Ps. Paikasta puuttui suurin osa euroopan lipuista, joten jos ikinä menette paikkaan, älkää unohtako viedä suomenlippua !!

Pysti liittyy maratoniin, joka kattaa kolme eri maata, Chilen, Bolivian ja Argentiinan. 2016 vuonna kyseinen paikka tulee olemaan puolivälietappi.

Auringonlasku Salar de Yuynilla oli yksi kauneimmista mitä olen katsellut. Hetki oli melko täydellinen; vain me istumassa auton katolla, musiikki soi ja kauneutta riitti, katsoipa minne suuntaan tahansa. Taivas oli värjätty uskomattomilla väreillä, joita emme edes yrittänyt katsoa kameran takaa.