tiistai 22. joulukuuta 2015

Death Road

Seuraava kohde oli Bolivian pääkaupunki La Paz. Siellä vietimme vain muutaman välipäivän ennen Amazoniaa. Yksi matkan odotetuimmista kohteista löytyi kuitenkin sieltä - death road nimittäin. Tie on 80 kilometriä pitkä ja sitä kutsutaan maailman vaarallisimmaksi tieksi. Tie lähtee vuorilta reilun neljän kilometrin korkuudesta ja päättyy kilometrin korkeuteen keskelle sademetsää. Tie on suurimmaksi osaki todella kapea, vain harvoissa kohdissa mahtuu kaksi autoa ajamaan rinnakkain. Tie on pelkkää alamäkeä, irtokiviä sekä mutkia. Pisin suora kohta taisi olla parikymmentä metriä. Tiellä kuolee vuosittain 200-300 ihmistä. Joko he pyöräilevät mutkista kilometrien syvyiseen rotkoon tai bussi suistuu tieltä samaiseen paikkaan. Tien varrelle onkin pystytetty lukuisia ristejä kuolleiden muistoksi. Meille retki oli tietenkin ihan pakollinen, oli muuten yksi parhaista asioista koko matkalla tähän asti!

Lähdimme pyöräilemään reilun kymmenen hengen porukassa kaksi opasta mukanamme. Välillä pysähtelimme ottamaan kuvia ja odottelemaan hitaimpia. En käsitä, miten joillain kesti pyöräillä lyhyt matka 20 minuuttia, kun meillä siihen meni vajaa kymmenen... Olimme Aksun kanssa ihan elementissämme siellä! Muut yrittivät ottaa meitä kiinni, onnistumatta tietenkin. Itse taisin tappaa kanan matkan varrella. Vauhtia kun oli noin 60km/h ja kana pomppasi tielle, niin ei siinä hirveästi ehtinyt tekemään. Laitoin vain silmät kiinni ja huusin kurkku suorana. Myöhemmin huomasinne, että eturenkaassani oli verta. Taisi olla sen kanan elämä siinä... Tien loppuun päästessä meitä odotti täydellinen päivällinen sekä virtaus, mihin päästiin uimaan. Oli aika hieno fiilis siinä vaiheessa! Kuvia ei kännykkällä hirveästi ole, lainasin muutaman kuvan netistä, jotta saatte jonkunlaisen kuvan tiestä. Saimme mukaamme CD-levyt, joissa on paljon kuvia retkeltä. Eihän meillä täällä tietokonetta ole, joten ne kuvat tulevat luultavasti tänne vasta Suomen puolella.

Salar de Yuyni

Whiii pitkästä aikaa täällä taas ! Ollaan oltu menossa aika vauhdilla ja nettiyhteydet ei oo täällä mitkään parhaat... ja myönnettäköön laiskuuskin on vähän vaivannut. Mutta nyt Salar de Yuynista, maailman suurimmasta suolatasangosta ja ehdottomasti yhdestä upeimmasta paikasta, joka pienissä elämissämme ollaan tähän asti saatu kokea ! 

Tuhansia kilometrejä hohtavan valkoista tasankoa, päättymätön tie, joka näyttää johtavan suoraan taivaaseen, kalliosaarekkeita, joista kohoaa useiden metrien korkuisia kaktuksia, flamingoja, ja kuvitelkaa... 3000 hengen asuttama kylä KESKELLÄ EI MITÄÄN ! Sen kylän ihmiset saavat epäilemättä nauttia perhekeskeistä aikaa keskenään.

Tasangolla oli aikaisemmin ollut valtava järvi, joka oli vain ajan myötä kuivunut pois. Nykyään paikasta louhitaan suolaa ihan ruokateollisuuteen ja turistitavaroiden valmistukseen. 

Päätimme tehdä yhden päivän reissun, joka ei todellakaan ollut hinnalla pilattu. Useita pysähdyksiä erilaisissa nähtävyyskohteissa, huonosti englantia puhuva opas, lounas, valokuvaaja sekä matkat 8 hengen maasturilla kuuluivat pakettiin. Onneksemme saimme super kivan ryhmän jälleen kasaan !

Pysähdyimme "hylättyjen junien hautausmaalla", jossa ruostuneista elementeistä olikin tullut suuri taideteos. Köyhyyden vuoksi junia ei voida hyötykäyttää eikä siirtää pois, joten paikasta on tehty turistinähtävyys.  Ympäröivät maisemat olivat todella karut: kylän ihmiset kuskaavat roskat autiolle paikalle ja tyhjyyttä riitti silminkantamattomiin. Paikka oli kuin aavekaupunki. 











Hassuinta oli ajatella, että paikka jota olimme ihailleet kuvista olikin nyt siinä, suoraan edessämme, jalkojemme alla. Kuvista voi toki saada ideaa paikan tunnelmasta ja miltä kaikki näyttää, mutta noin 3/4 täytyy vain kokea itse, paikanpäällä. Uskomaton tai sanoinkuvailematon taitaakin olla parhaat adjektiivit, jotka keksin kuvaamaan edes puoliksi tuota paikkaa...




Ps. Paikasta puuttui suurin osa euroopan lipuista, joten jos ikinä menette paikkaan, älkää unohtako viedä suomenlippua !!



Pysti liittyy maratoniin, joka kattaa kolme eri maata, Chilen, Bolivian ja Argentiinan. 2016 vuonna kyseinen paikka tulee olemaan puolivälietappi.














Auringonlasku Salar de Yuynilla oli yksi kauneimmista mitä olen katsellut. Hetki oli melko täydellinen; vain me istumassa auton katolla, musiikki soi ja kauneutta riitti, katsoipa minne suuntaan tahansa. Taivas oli värjätty uskomattomilla väreillä, joita emme edes yrittänyt katsoa kameran takaa. 





























tiistai 8. joulukuuta 2015

San Pedro de Atacama

Santiagosta jatkoimma matkaa pohjois Chileen maailman kuivimmalle aavikolle. Bussimme päätti hajota keskellä yötä keskellä ei mitään. Parin tunnin odottelun jälkeen saatiin kuitenkin korjaajaa paikalle ja päästiin jatkamaan matkaa. Miksei bussimatkat voi ikinä sujua alusta loppuun ongelmitta...

Kun hyppäsin bussista ulos San Pedrossa, ensimmäinen reaktioni oli ehkä jopa vähän kauhistunut. Olimme kirjaimellisesti keskellä aavikkoa. Bussiasema ei ollut asemaa nähnytkään, se oli hiekkakenttä muutaman kyltin kera. Tutustuimme heti siinä sitten muihin reppureissaajiin, joiden kanssa lähdimme suunnistamaan kohti hostellia. Hollantilaiset tytöt olivat onneksi ottaneet meitä enemmän selvää asioista etukäteen, joten heidän perässä kuljimme kohti yösijaa. Hostelli oli todella kiva siisti, tutustuimme siellä vielä kolmeen Canadalaiseen mieheen jotka liittyivät porukkaamme. Oli ihanaa ensimmäistä kertaa tutustua muihin reppureissaajiin ja tehdä isommalla porukalla asioita.

Ensimmäisen yön jälkeen vuokrasimme pyörät ja otimme suunnaksi laguunin keskellä maailman kuivinta aavikkoa. Ajatus oli oikein hyvä, mutta toteutus taisi taas vähän epäonnistua. Emme olleet ymmärtäneet sanaa kuivuus oikein. Matkaa oli 20km yhteen suuntaan, tie oli juuri siinä kunnossa mitä Etelä-Amerikan hiekkateiden olettaa olevan, vesi loppui jo meno matkalla sekä aurinkorasvan laittaminen vähän unohtui siinä kaikessa touhussa. No, ainakin oli iha älyttömän hauskaa senä laguuni oli upea. Se oli niin suolaista, että pystyimme kellua ja makoilla veden päällä rennosti. Suosittelen muuten ihmisiä laittamaan aurinkorasvaa huuliinkin, varsinkin jos meinaatte suolan kanssa olla tekemisissä. Meidän molempien huulet paloivat tumman liiloiksi, vielä monta päivää myöhemmin puhuminenkin teki kipeää...

Samana iltana menimme katsomaan tähtiä teleskoopeilla. Oppaanamme oli fysiikkaa opiskeleva mies, joka kertoi meille mielenkiintoisia asioita tähdistä. Täällä tähdet näkyvät aivan eritavalla, kuin Suomessa. Paljaalla silmälläkin näkee jo niin paljon tarkemmin ja enemmän kuin siellä kotona. Aikaa tähtienkatseluun ja oppaan tarinointiin oli varattu pari tuntia. Minä ja Aksu (maailman kärsimättömimmät ihmiset) oltaisiin voitu lopettaa koko touhu jo kymmenen minuutin jälkeen.

Seuraavana päivän otimme vain rennosti hostellilla tekemättä yhtään mitään. Noita laiskojakin päiviä tarvitsee täällä. Vaikkei ehkä uskoisi, niin on aika rankkaa olla koko ajan menossa ja tekemässä kaikkea mahdollista.

Otimme porukastamme mukaan aivan älyttömän mukavan Etelä-Korealaisen miehen, jonka kanssa lähdimme kohti Boliviaa. Matka oli tähän astisista hirvein; kahdeksan ihmistä oli änkeytynyt maasturiin, jossa matkustimme 10 tuntia. Ajoimme keskellä aavikkoa suunta koko aja ylöspäin. Jossain vaiheessa tuli korkeuden taki vaikeampi hengittää, siihen kun lisäsi ahtaan auton niin ahdistuskohtaus oli valmis. Siitä kuitenkin selvittiin ja nyt kirjotellaan Bolivian puolelta jo. Lisää Uyunista omassa postauksessaan, luvassa aika mageita kuvia eli kannattaa olla kuulolla! ;)

tiistai 1. joulukuuta 2015

Chileee

Chileläiset on tosi ylpeitä niiden maastaan. Minne tahansa menee ja katsoo, jokapuolelle on pystytetty lippuja. Jopa yksinäinen huussi vuorilla, keskellä autiota laaksoa oli merkattu Chilen lipulla. Isoja ruoka-annoksia, kaktuksia, korkeita moderneja rakennuksia, köyhyyttä, värejä, paljon empanadaa (täytettyjä leipänyyttejä) ja ainiin.. violetein kukka minkä oon koskaan nähny ! Chile on todella monipuolinen ja täynnä äärirajoja aiheessa kuin aiheessa. Asia, johon itse viehätyin maassa on sen maantieteellinen vaihtelevuus. Parin tunnin ajomatka muuttaa maisemat tukalan kuumasta ja tasaisesta maaperästä, tuulisiin ja uskomattomiin vuoristoisiin näköaloihin. 

Eräänä päivänä, hostimme ajelutti meitä paikasta toiseen. En ole eläessäni kokenut niin paljon ainoastaan yhden päivän aikana. Sitä päivää voisi kuvailla aistien ylikuormitukseksi. Hyvällä tavalla toki. Koimme vuoren huipulle kiipeämistä, josta maisemat kantoivat ympäri Santiagon kaupungin. (ja uskokaa, tie huipulle ei todellakaan ollut nautittavin kokemus ilman vettä, auringon paahtaessa täydeltä taivaalta..!) 

(Kuvassa on kyseinen vuori kauempaa kuvattuna. Meistä se näytti liiankin kaukaiselta tavotteelta..)





(Näköalat huipulta olivat todellakin vaivan arvoiset !)

...seuraavaksi koimme hyiseviä vesiputouksia, jotka laskivat valtavalla paineella lumisten vuorten huipuilta sulaessaan. Vesi on siis itseasiassa lunta, ja on vain 5 asteista, sillä aurinko ei ehdi lämmittää sitä tarpeeksi. 


(Laakso, jossa vesiputous sijaitsi.)

... Aivan liian kapeita ajoväyliä vuorten reunoilla, jossa suureksi ongelmaksi koitui kahden ajoneuvon kohtaaminen.


(Kuvassa näkyy reunalta suistunut auto, jota yritettiin hinata ylös.)

Päivään mahtui lisäksi pikkukyliä, joissa ihmiset ratsastavat paljon paikasta toiseen. Sekä paikka 2 kilometrin korkeudessa, jossa turkoosi paratiisi ja lumiset vuoret kohtasivat. Järveä kutsutaan "Mustaksi Järveksi", sillä se on niin syvä. Ihmiset olivat pystyttäneet telttoja yöpyäkseen, sillä paikka oli kuulema uskomaton öisin. Voin hyvin uskoa !




Näissä maisemissa tunsi itsensä aika mitättömäksi.

Sitten vuoroon tulee hostimme... Niinkun totesinkin, Chile on täynnä äärirajoja asiassa kun asiassa. On erittäin puheliaita ja mukavia, ja sitten vähemmän tällaisia. Mies on erittäin toimeentuleva, mutta elävä ja valitettava esimerkki siitä, että raha ei tee onnelliseksi. Ensimmäisen päivän jälkeen olemme saaneet olla omissa oloissamme. Meillä on avaimet kattohuoneistoon, ja vapaudet käyttää kämpässä olevia hienouksia mielin määrin. 

(Näköala huoneestamme.)

... Mies tekee töitä 15 tuntia päivässä, emmekä ole nähneet häntä nyt kolmeen päivään. Englannin taidosta huolimatta, hän ei juurikaan puhu eikä naura meidän jutuille (jotka siis tiedettävästi on niin hauskoja, ettei niille voi olla nauramatta)..suorastaan epänormaalia. Ilmapiiri on melko jäinen. Kyse saattaa olla myös siitä, kun vahingossa vähän maistoimme jääkaapissa olevaa mutakakkua, ja no melkeen söimme sen kokonaan. Oikeastaan söimme. Jokatapauksessa ollaan saatu elellä kun ilmasessa hotellissa, joten kokemus tämäkin.

Ollaan ymmärretty, että englanninkielen taito on Etelä-Amerikassa vähäistä, mutta Chile on aivan asia erikseen. Ei toivoakaan, että muuta kieltä puhuttaisiin kuin espanjaa. Kaupassa käynnistä alkoi tulla melko huvittavaa, kun myyjä jatkaa jankkaamistaan samalla kielellä ja fraaseillaan. Siinä sitten ihan perjaatteesta huudetaan kumpikin omalla kielellään eikä asia etene mihinkään. Ikinä ei ole ollut tilannetta etteikö lopulta olla tultu ymmärretyksi. Kielimuurista huolimatta, ihmiset ovat aidosti super avuliaita. Apu tulikin erityiseen tarpeeseen, kun kadotettiin toisemme Santiagon keskustassa. Minä ilman kännykkää, tietoakaan osoitteesta jossa asutaan ja Mimosa ilman avaimia asuntoon. Ja mikä meidät tohon tilanteeseen ajoi ? Niin no, nälkä saa tunteet kuumenemaan:D Loppu hyvin, kaikki hyvin ja tänään matkaamme edelleen Chilessä, mutta kohti maailman kuivinta aavikkoa, Atacamaa !


Ps. Tää on ollu meijän suosituin aamupalajuttu ! :P