torstai 21. tammikuuta 2016

Amazonia

Yksi mainitsemisen arvoinen retki unohtui tuolta postausten välistä - matka sademetsään. On ehkä ihan hyvä, että tämä postaus tulee näin paljon myöhässä itse tapahtumasta. Jos olisin ottanut puhelimen käteen heti matkan jälkeen, olisin luultavasti joka lauseessa kironnut koko paikan ja vannonnut, etten enää ikinä mene lähellekkään viidakkoa. No, näin reilu kuukausi myöhemmin olen päässyt yli kaikista pahimmista ajatuksista. Voi olla, että olen vain unohtanut sen kauhun tunteen, minkä Amazonia minussa sai aikaan.

La Pazista otimme 20 tuntia kestävän bussin Rurrenabaqueen, Amazonian läheiseen pikkukylään. Bussi oli aivan järkyttävä ja matka sitäkin kamalampi. Muut turistit olivat ihan kauhuissaan, että saavuimme kylään bussilla. Bussia käyttää ainoastaan paikalliset, joilla ei ole varaa lentolippuihin. Reitti La Pazista kohteeseen on niin vaarallinen, että busseja suistuu kuukausittain vuoren jyrkänteeltä rotkoihin. No, säästimmepähän reilut 200€ ja hengissäkin ollaan!

Rurrenabaquessa vietimme pari päivää, jonka jälkeen retkemme kohti Amazoniaa pääsi alkamaan. Ensin matkustimme muutaman tunnin autolla, jonka jälkee hyppäsimme jokiveneeseen, joka vei meidät majoituspaikkaamme. Asuimme bungaloissa, todella alkeellisissa sellasissa. Paikan päällä ei ollut edes verkkoa eikä tietoakaan internetistä. Ilta kuuden jälkeen ulkona oli käytännössä mahdotonta olla, koska paikka vilisi hyttysiä. Äiti pakkasi minulle oikein vartavasten Amazoniaa varten mukaan hyttyssuihkeen, mutta tietenkin unohdin sen retkeltä. Sademetsästä lähdettyä minussa oli valehtelematta lähemmäs sata hyttysen pistosta. Onneksi oli malaria estolääkitys kunnossa!

Kolmen päivän retkiohjelmaan kuului mm. pirajoiden kalastusta ja syömistä, auringon laskun ja nousun katsomista, käärmeen etsimistä sekä delfiinien (ja alligaattorien) kanssa uimista. Kalastaminen ja auringon katselu olivat vielä ihan okei minulle, mutta listan muut ohjelmat menivät jo vähän rajamailla. Varsinkin käärmeen etsiminen sai lähinnä miettimään, että mitä oikein tein sademetsässä. Muilla retkeilijöillä taisi mennä useampaan kertaan hermot meihin kahteen. Aina kun joku eläin tuli yhtään lähemmäksi, aloimme tietenkin kiljua ja karkoitimme eläimen pois, hups...

Tiedättekö sen tunteen, kun joskus kokee olevansa kotona ja oikeassa paikassa itselleen? Minä taas koin tuolla retkellä vähän niinkuin päinvastaisen tunteen. Nyt siellä on käyty, eikä tarvitse uudestaan mennä. Tottakai oli upeata nähdä paljon eläimiä ja luontoa, mutta käärmeet ja ötökät olivat minulle liikaa. Kerroinko jo, että iltaisin kun menimme nukkumaan ja laitoimme huoneeseemme valot päälle, sänkymme olivat täynnä kananmunan kokoisia koppakuoriaisia? Niin, siinä pääsi Aksulta itku ja minä jouduin uhrautua siivoamaan molempien sängyt. Tuli muuten aika kova ikävä Suomea ja omaa sängyä ilman ainuttakaan ylimääräistä unikaveria!

2 kommenttia: