Santiagosta jatkoimma matkaa pohjois Chileen maailman kuivimmalle aavikolle. Bussimme päätti hajota keskellä yötä keskellä ei mitään. Parin tunnin odottelun jälkeen saatiin kuitenkin korjaajaa paikalle ja päästiin jatkamaan matkaa. Miksei bussimatkat voi ikinä sujua alusta loppuun ongelmitta...
Kun hyppäsin bussista ulos San Pedrossa, ensimmäinen reaktioni oli ehkä jopa vähän kauhistunut. Olimme kirjaimellisesti keskellä aavikkoa. Bussiasema ei ollut asemaa nähnytkään, se oli hiekkakenttä muutaman kyltin kera. Tutustuimme heti siinä sitten muihin reppureissaajiin, joiden kanssa lähdimme suunnistamaan kohti hostellia. Hollantilaiset tytöt olivat onneksi ottaneet meitä enemmän selvää asioista etukäteen, joten heidän perässä kuljimme kohti yösijaa. Hostelli oli todella kiva siisti, tutustuimme siellä vielä kolmeen Canadalaiseen mieheen jotka liittyivät porukkaamme. Oli ihanaa ensimmäistä kertaa tutustua muihin reppureissaajiin ja tehdä isommalla porukalla asioita.
Ensimmäisen yön jälkeen vuokrasimme pyörät ja otimme suunnaksi laguunin keskellä maailman kuivinta aavikkoa. Ajatus oli oikein hyvä, mutta toteutus taisi taas vähän epäonnistua. Emme olleet ymmärtäneet sanaa kuivuus oikein. Matkaa oli 20km yhteen suuntaan, tie oli juuri siinä kunnossa mitä Etelä-Amerikan hiekkateiden olettaa olevan, vesi loppui jo meno matkalla sekä aurinkorasvan laittaminen vähän unohtui siinä kaikessa touhussa. No, ainakin oli iha älyttömän hauskaa senä laguuni oli upea. Se oli niin suolaista, että pystyimme kellua ja makoilla veden päällä rennosti. Suosittelen muuten ihmisiä laittamaan aurinkorasvaa huuliinkin, varsinkin jos meinaatte suolan kanssa olla tekemisissä. Meidän molempien huulet paloivat tumman liiloiksi, vielä monta päivää myöhemmin puhuminenkin teki kipeää...
Samana iltana menimme katsomaan tähtiä teleskoopeilla. Oppaanamme oli fysiikkaa opiskeleva mies, joka kertoi meille mielenkiintoisia asioita tähdistä. Täällä tähdet näkyvät aivan eritavalla, kuin Suomessa. Paljaalla silmälläkin näkee jo niin paljon tarkemmin ja enemmän kuin siellä kotona. Aikaa tähtienkatseluun ja oppaan tarinointiin oli varattu pari tuntia. Minä ja Aksu (maailman kärsimättömimmät ihmiset) oltaisiin voitu lopettaa koko touhu jo kymmenen minuutin jälkeen.
Seuraavana päivän otimme vain rennosti hostellilla tekemättä yhtään mitään. Noita laiskojakin päiviä tarvitsee täällä. Vaikkei ehkä uskoisi, niin on aika rankkaa olla koko ajan menossa ja tekemässä kaikkea mahdollista.
Otimme porukastamme mukaan aivan älyttömän mukavan Etelä-Korealaisen miehen, jonka kanssa lähdimme kohti Boliviaa. Matka oli tähän astisista hirvein; kahdeksan ihmistä oli änkeytynyt maasturiin, jossa matkustimme 10 tuntia. Ajoimme keskellä aavikkoa suunta koko aja ylöspäin. Jossain vaiheessa tuli korkeuden taki vaikeampi hengittää, siihen kun lisäsi ahtaan auton niin ahdistuskohtaus oli valmis. Siitä kuitenkin selvittiin ja nyt kirjotellaan Bolivian puolelta jo. Lisää Uyunista omassa postauksessaan, luvassa aika mageita kuvia eli kannattaa olla kuulolla! ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti